perjantai 14. elokuuta 2020

Mentiin sitten Haltille, ma 5.8 - ti 6.8.2019.

 Mentiin sitten Haltille, ma 5.8 - ti 6.8.2019.

Tästä on vierähtänyt jo vuosi, mutta päätin muistella mennyttä retkeä ja kirjoittaa siitä jotain ylöskin, kun on vielä jotenkin muistissa.

Retki alkoi tunturisuunnistuksella Kilpisjärvellä. Perjantaina prologi 3 valtakunnan suunnistuksella. Lyhyt suunnistusrata kiersi 3 valtakunnan rajapyykin maisemissa, startti ja maali Ruotsissa, reitin kiertäessä Norjan ja Suomen puolellakin. Elämys tuokin. Sieltä hölkättiin takaisin Kilpisjärvelle retkeilykeskukseen majoitukseen, matkaa kertyi päivälle n. 20 kilometriä.

Lauantaina ja sunnuntaina oli sitten vuorossa varsinainen tunturisuunnistus, Tariuksen kanssa A-parisarjassa. Matkaa kertyi näissäkin n. 20 kilometria molempina päivinä.

Nämä siis pohjustuksena varsinaiselle tarinalle, kannattanee ehkä myös lukaista vanhempi blogiteksti ”Ei sitten menty haltille”, siitä saa jotakin käsitystä siitä miksi Haltille piti päästä.

Oltiin jo kotoa lähtiessä pohdittu, että jos sää sallii, niin rykäistään tunturisuunnistusten jälkeen Haltille. Eikä mitään viikon retkeä...vaan kerralla, nukkumatta, ja sen enempää lepäämättä matkalla. Tähän ratkaisuun oli useampikin syy, aiemmin sinne ei siis päästy, ja yksi tavoite on ollut myös juosta yli 100km putkeen. Se on ollut niin lähellä, niin monesti 24h rogainin kisoissa, mutta aina jäänyt n. 95 kilometriin.

Maanantaiaamuna aamupala hotellilla ja autolla luontokeskuksen parkkipaikalle. Startti n. klo 10.

Varustuksena molemmilla kevyet reput, joissa evästä ja varavaatetusta, ja juoksusauvat. Itselläni muutama ruispalakerrosleipä metukalla ja juustolla, siripirejä, suklaata. Juomarakossa 2 litraa hartsporttia ja repun pohjalle piilotettuna ½ litran kokispullo loppumatkan piristykseen.

Reitiksi oli valittu kalottireitti edestakaisin ilman oikoja tai ylimääräisiä kiertoja. Kalottireitti myös siitä syystä, että reitti on mitattu ja ei ole pakko luottaa gps:iin matkanmittauksessa. Tärkeimpinä syinä kuitenkin turvallisuustekijät. Reitillä säännöllisesti autiotupia ja muita kulkijoita jos tulee pahoja ongelmia. Tuolla kun ei puhelimet toimi kuin alkumatkalla ja Haltin huipulla. Jälkeenpäin tuli kyllä mietittyä, että jos uudelleen tällaiseen tulee lähdettyä, niin satelliittipuhelin ehdottomasti mukaan. Niitä olisi ollut retkeilykeskuksella vuokrattavanakin.

Luontokeskukselta startattiin klo 9.50, ensimmäinen päämäärä Saarijärven tupa. Matka eteni rauhallista tahtia, suurin osa matkasta loivaa ylämäkeä. Ylämäet reipasta sauvakävelytahtia, alamäet ja tasaiset kevyttä hölkkää. Aurinko paistoi ja lämmintä reilut 15 astetta. Mahtava fiilis. Saarijärven tuvalle saavuttiin klo 12.30, matkaa takana 11km. Tuvalla pikaisesti nimet vieraskirjaan ja matka jatkui.




Seuraava etappi Kuonjarjoen tupa. Ensimmäinen pitkä, rankempi nousu Guonjarvarrin yli. Tuvalle saavuttiin klo 14.40, matkaa takana 20 km.

Matka jatkui kohti Meekonjärven varaustupaa, jossa käytettiin huussia. Autiotuvalla ei käyty, kun on hieman reitiltä sivussa. 29km, klo 16.50. Edelleen hyvät fiilikset.

Meekolta seuraavat 10km Pihtsusjärvelle. Tupa täynnä väkeä iltapuuhilla. Jotkut katsoivat meidän menoa kateellisena ja kysyivät repun painoa. Lähtiessä oli n 7kg. Kyselivät olimmeko jäämässä yöksi, sanoimme käyvämme vaan Haltilla ja jatkamme saman tien takaisin Kilpisjärvelle. Saimme osaksemme hämmentyneitä katseita. Nimet vieraskirjaan ja matka jatkui. Takana 39km, kellonaikaa ei tullut kirjattua ylös.

Tässä vaiheessa edessä viimeinen etappi ennen paluumatkaa. Laskettiin, että Haltilla ollaan aika tarkkaan auringonlaskun aikaan. 50 km täyttyi hieman ennen Haltia ajassa 12h54min. Haltilla oltiin klo 22.53, gepsi näytti 52km. Auringonlasku oli upea katsella Suomen ”katolta”. Tässä vaiheessa oli pakko lisätä vaatetusta, ylhäällä tuuli reilusti ja lämpötila oli laskenut reilusti. Alaosa meni edelleen, ja koko loppumatkan, pelkillä trikoilla, mutta yläosaan lisäsin pitkähihaisen paidan ja mikrofleesen jo aiemmin lisätyn tuulitakin alle.

Ensimmäinen paluuetappi Haltilta Pihtsuksen kämpälle. Oli todella kylmä. Lämpötila laski rajusti ja vauhtia oli vaikea pitää Haltin rinteen kivirakassa. Pihtsuksen kämpälle saavuttiin joskus klo 2 aikoihin. Sisällä ihanan lämmintä, kaikki laverit ja lattiakin osittain täynnä kuorsaavia retkeilijöitä. Lattialla oli sen verran tilaa, että pidimme 15 minuutin tauon lattialla maaten jalat penkille nostettuna. Valoja ei raaskittu käyttää, ettei porukka herää, joten pimeässä rustasin vieraskirjaan onnistuneesta auringonlaskuhuiputuksesta muutaman rivin. Tai en tiedä oliko ne rivejä, kun en nähnyt mitään. Mahtoi olla porukalla aamulla mukavaa luettavaa. Tarius harkitsi tässä vaiheessa jo keskeytystä ja nukkumaan jäämistä, mutta jatkettiin sitten kuitenkin matkaa. Tai minä olisi jatkanut joka tapauksessa, vaikka Tarius olisi luovuttanut.

Matka jatkui sitten kohti Pihtsusköngästä, jota ihailtiin 63 kilometrin kohdalla kello 3.25.

Sieltä raahustaen eteenpäin väsyneenä, jalat kuitenkin ihan hyvässä kunnossa ja voimissa. Kuonjarin kämpällä pidettiin taas 15min jalkojenlepuutustauko lattialla maaten. Pikaeväitä nautiskeltiin ja taas baanalle.

Guonjarvarrin etelärinteellä pidettiin lyhyt aamupalatauko, kilometrejä takana 84 ja kello n. 9.50.

Saarijärven tupakin ohitettiin kohtuu pikaisesti ja viimeiset kilometrit tuntuivat tosi pitkiltä. Vaikka päivä oli aurinkoinen ja eilisen tapaan lämmin, ei tullut mieleenkään vähentää yöllä lisättyä vaatetusta. sen verran energiat vähissä, ettei tainnut enää riittää kropan lämmitykseen.

Toinenkin matkan tavoite täyttyi sitten lopulta Tsahkaljärven itäpäässä, kello 13.16 gepsi näytti tasan 100km. Halattiin ja tirautettiin muutama onnen kyynel.

Tästä ”maaliin” menikin sitten kohtuu reipasta hölkkää alamäkeen, luontokeskuksen parkille ja autolle saavuttiin klo 14. Aikaa 104 kilometrin pikamarssiin kului siis yhteensä 28h10min.

Yllättävän hyvässä kunnossa jalatkin, matkaa olisi voinut hyvin jatkaa vielä jos olisi ollut tarvis, mutta mukava oli päästä hotelliin lepuuttamaan ennen kotimatkaa.

14.8.2020 Savon Raketti

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Ei sitten menty Haltille


                                          Reitti kartalla karkeasti.

Tariuksen kanssa päätettiin, että tänä vuonna yritetään uudelleen Suomen katolle, kun viime vuonna jäi retki haaveksi huonojen sääolosuhteiden vuoksi. Jälkiviisaana voi tietysti todeta, että olisi kait kuitenkin pitänyt mennä viime vuonna…

Reissu alkoi jo 27.3. perjantaina matkalla kohti Rovaniemeä, jossa kolme hiihtosuunnistuskisaa Ounasvaaran maisemissa. Tarkoitus oli sunnuntaina viimeisen kisan jälkeen ajaa Kilpisjärvelle ja lähteä samantien maastoon, mutta kisa-/ajomatkaväsymys vei voiton ja otettiin huone Kilpishotellista ja päätettiin aloittaa retki aamulla. Varsinkin kun Tarius oli kärsinyt jo flunssasta viikonlopun aikana, mutta vakuutteli olon olevan jo parempi, jaksoihan Tarius hienosti rypistää sunnuntain Sm-erikoispitkässä kisassa itsensä plakettisijallekin, hienosti viidenneksi.

Maanantaiaamu, aamupala hotellilla ja matkaan. Autolla luontotalon parkkipaikalle, OACit jalkaan (127cm pitkät liukulumikengät nousukarvoilla) ja helekutin painava ahkio minulle vetoon. Lisäksi minulla oli kevyt reppu ja Tarjalla kevyt rinkka.

Jo ensimmäinen kilometri osoitti, että matkaan olisi kannattanut lähteä kahdella ahkiolla, mutta kun ei sitä ollut lähtiessä käden ulottuvilla. Ylipainava ahkio oli aika tuskainen vetää jyrkissä ylämäissä. Sääkään ei ollut kovin kehuttava, lunta tuli vaakatasossa, sivutuulta ihan reilusti. Tässä vaiheessa näkyvyyttä oli kuitenkin ihan reilusti, joten uskaltauduttiin pois merkityiltä reiteiltä, suunta kohti Saarijärven tupaa, johon matkaa oli n. 11km. Saarijärven tuvalle tehtiin matkaa rauhakseen nelisen tuntia, ja siellä pidettiin taukoa. Harkittiin jo tässä vaiheessa tuvalle jäämistä, ja täältä käsin oltaisiin tehty päiväretkiä, kun sää näytti jo siltä, että Haltille ei varmaankaan päästä. Paikalle saapunut 4 hengen miesporukka kuitenkin sai meidät toisiin ajatuksiin, etsittiin kuitenkin Lapin rauhaa, eikä meluavaa miesseuraa. He olivat jäämässä tuvalle yöksi, joten me päädyttiin jatkamaan matkaa.

Heti tuvalta lähdettyämme tehtiin kunnon virhe, kun oli liikaa intoa. Oli tarkoitus lähteä Kuonjarin kämpälle itäistä reittiä, Sinne johti kelkkasafariryhmien käyttämä keppiviitoitus, eli keppejä hangessa pystyssä 20 metrin välein. Me innoissamme kuitenkin lähdimme pohjoiseen seuraamaan toista viitoitusta, joka myötäili Kalottireittiä. Vastaan tuli tanskalais-saksalainen 3 naisen seurue, jotka huomauttivat meille asiasta. He olivat seuranneet viitoitusta olettaen sen menevän Kalottireitin kautta lännestä Kuonjarin kämpälle. Viitoitus ei kuitenkaan koskaan kääntynyt itään kämppää kohti, joten seurue oli kääntynyt takaisin.

Meidän matka kuitenkin jatkui eteenpäin, sen verran oli luottamusta omiin suunnistustaitoihin, että viitoituksia ei tarvitse seurailla. Loputtomalta tuntuva ylämäki Guonjarvarrin ja Duolljehuippujen väliseen satulaan imi mehut kropasta aika tehokkaasti. Ylös kuitenkin päästiin ja tässä vaiheessa viitoitus kääntyi tosiaan länteen kohti Norjaa, eikä itään kohti Kuonjarjoen kämppää, joka oli vain noin 3 kilometrin päässä, mutta sinne olisi pitänyt mennä jyrkän solan läpi. Arveltiin että viitoitusta tätä kautta ei ole Kuonjariin vedetty tuon solan ja mahdollisen lumivyöryriskin vuoksi. Lisäksi ylhäällä satulassa, n 980 metriä merenpinnasta, keli oli pahentunut todella rajusti, näkyvyyttä pahimmillaan alle 20 metriä.

Kuvassa pientä makua olosuhteista. Hieman Tariuksen päästä oikealle voi havaita "opaskepin"....

Niinpä päätettiin jatkaa viitoitusta hiljakseen eteenpäin, välillä piti jo toisen jäädä edelliselle kepille odottamaan, että toinen jatkaa ja näkee seuraavan. Näin ei hukata itseämme reitiltä. Viitoitus jatkoi hetken Norjan suuntaan, kunnes kääntyi uudelleen kohti pohjoista. Tässä vaiheessa päättelimme, että viitoitus johtaa todennäköisesti Lossujärven kämpälle, joka oli kuitenkin liian kaukana ottaa riski jaksetaanko kerralla sinne asti. Oli aika tehdä päätös ”hätämajoituksesta” telttaan (no, eihän meillä mitään hätää ollut, molemmat vielä hyvissä voimissa ja lämpiminä, mutta parempi majoittua ajoissa, kuin räpeltää liian väsyneenä). Eli päivän 22km taivalluksen jälkeen leiri pystyyn Aldovarrin koillispuolelle hieman tuulensuojaisempaan paikkaan. Kenttälapiolla kaivettiin tasainen pohja teltalle hankeen, teltta pystyyn ja sisälle makuupussien lämpimään. Iltapalaksi riisiä ja jauhelihaa, jotenkin ei jostain syystä kummallekaan oikein ruoka maistunut. Taisi olla varoitusta siitä mitä oli tulossa…

                                          Teltalle pohjaa kaivettiin hankeen

Yö kului rattoisasti tuulta ja tuiskua (ja Tariuksen kuorsausta) kuunnellessa. Minulla särki ”ahkionvetolihaksia” niin ettei saanut nukutuksi. Kahden aikaan yöllä illan mehutankkaus teki tehtävänsä ja oli poistuttava luontoon hetkeksi. Ulkona oli täysin tyyntä ja tähtikirkas taivas. Tässä vaiheessa oli mieli korkealla ja Haltin valloitus vielä vilkkui silmissä. Takaisin telttaan ja uni tuli vihdoin. Mutta osat vaihtuivat. Tariuksen olo huononi todella rankasti, minun tietämättä asiasta mitään. Aamu saapui vihdoin ja liikkeelle teki mieli. Pikainen suunnitelma vetää energiapatukoilla Lossun kämpälle ja syödä siellä vasta kunnolla. Tarius oli aika vaitonainen ja valitti ettei saanut enää nukutuksi sen jälkeen kun minä aloitin kuorsauksen. Väsyneenä liikkuminen on kuitenkin meille ”normaalia”, olemmehan siihen tottuneet 24 tunnin kisoissa, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Teltta oli enää purkamatta, muut tavarat oli jo pakattu ahkioon, kun Tarius istui ahkion päälle täysin uupuneena. Tässä vaiheessa tajusin, että Influenssa oli viemässä voiton, kysyin varovasti Tariukselta, onko hän todella noin huonossa hapessa. Vain lyhyt myöntäminen kuului Tariuksen suusta. Tässä vaiheessa, kun lumipyry ja tuulikin oli alkanut uudelleen, ei ollut muuta tehtävissä kuin todeta Tariukselle, että riskejä ei oteta ja on käännyttävä takaisin. Vastaukseksi tuli vain lyhyt nyökkäys. Sen verran piti vielä varmistaa ennen teltan purkua, että jaksaako Tarius 11km takaisin Saarijärven kämpälle, vai pitääkö jäädä telttaan vielä parantelemaan olotilaa. Päätettiin tsempata eteenpäin. Teltan purku ja loppu leirin purkaminen tapahtui hiljaisuuden vallitessa, olihan ilmassa toki pientä pettymyksen tuntua.

                                          Influenssa vie voiton.

Hyvin Tarius jaksoikin, kämpälle palattiin samaa reittiä kuin tullessakin. Tarius makuupussiin lepäämään ja minä puuhastelin kokkailun ja muun parissa. Jonkun kämpälle jättämä korttipakka oli iso apu ajanviettoon, jaksoipa Tariuskin muutaman paskahousun pelailla.

Hieman olisi houkutellut vetää vielä samana päivänä takaisin Kilpisjärvelle, mutta Tarius toppuutteli, ettei ole oikein siinä kunnossa. Niinpä päätettiin jäädä kämpälle ja levätä.

Päivän aikana sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista. Todella raju pyrykeli ja huono näkyvyys oli aiheuttanut muille vielä pahempia vaikeuksia. Ensin paikalle pölähti turistiporukka moottorikelkkasafarilla. Opas oli eksynyt lumipyryssä väärälle tuvalle ja porstuasta kuului vaan kailotus, että jatketaan matkaa. Tuvassa asti eivät käyneet missään vaiheessa, joten he eivät meitä havainneet. Seurauksena oli, että tuo uljas ja upea retkeilyn ammattilaisopas ei tajunnut edes ovenpielessä olevia ahkiota ja suksia, oletti kämpän olevan tyhjä ja telkesi meidät sisään. Siinä pääsi pari ärräpäätä, kun yritin puoli tuntia myöhemmin lähteä huussiin ja totesin tilanteen. Meinasin jo potkia oven auki, mutta taskussa käsi osui monitoimityökaluun. Sillä sain ruuvattua tuvan ikkunan auki, sitä kautta ulos ja avaamaan oven säppi. Selvittiin siitäkin. Myöhemmin päivällä seurattiin vielä, kun pelastuslaitos ajeli kämpän ohi kelkoillaan, kävivät evakuoimassa jonkun tunturista. Siitä mitä oli tapahtunut, ei meillä ole tietoa.

Yö saatiin olla rauhassa, muita ei kämpälle ilmestynyt. En kyllä yhtään ihmettele, kun keli oli mitä oli. Aamulla sää oli jo paljon parempi, oli ilo lähteä liikkeelle, kun näkyvyyttäkin oli jo useampi kilometri. Tariuksenkin olo oli jo paljon parempi, menohaluja oli olemattoman painoisen rinkan kanssa paljon enemmän kuin minulla entistä painavamman ahkion kanssa, minulle kun ladattiin lähes kaikki paino.

                                          Oli siellä hetki hyvääkin keliä....

Matka etenikin aluksi ihan kivasti jopa maisemiakin ihaillen, kunnes minulla alkoi pikkuhiljaa lihaskivut kasvaa ja olo heikentyä. Oli minun vuoroni joutua influenssan kouriin. Loppumatka oli kuitenkin pääasiassa alamäkeä ja tasaista, joten buranan voimalla tuli sinniteltyä takaisin Kilpisjärvelle. Oli helpotus päästä autolle, kamat vaan kyytiin ja nokka kohti kotia. Reilu 900 km tuli ajeltua parin sadan kilometrin välein kuskia vaihdellen. Vain pari taukoa pidettiin, kun tankattiin auto ja ostettiin vähän purtavaa. Kotiin saavuttiin vielä nippanappa saman vuorokauden puolella.
Rankka oli retki, olosuhteet tosi kovat ja kunnioitus luonnonvoimia kohtaan taas kasvoi entisestään. Halti jäi odottamaan seuraavaa yritystä. Ensi kerralla ei tule kyllä lähdettyä yrittämään, jos on vähänkin pilviä ja tuulta luvassa, sateesta puhumattakaan.

Viimeinen uutinen rankoista olosuhteista tuli luettua netistä vielä pari päivää reissun jälkeen. Norjalaiset olivat evakuoineet ihan meidän ”naapurista” , eli tuon meidän telttayön vierestä Aldovarrin rinteeltä suomalaisen pariskunnan keskiviikkona. Olivat kuulemma neljä päivää olleet siellä, ruuat lopussa. Lopulta nainen oli sään parannuttua kiivennyt huipulle ja saanut yhteyden puhelimella ja hälyttänyt apua. Mies oli löydetty hangelta makuupussissa kylmettyneenä, mutta hengissä.

Taas yksi osoitus lisää siitä, että ei pidä aliarvioida luonnon voimia. Meillä ei ollut oikeasti hätää missään vaiheessa, koska oikeita ratkaisuja tehtiin oikeissa vaiheissa. Muuten olisi meilläkin voinut olla katastrofin ainekset lähellä. Ja luonnonvoimien lisäksi pitää myös ottaa huomioon, että oma terveyskin voi reissussa pettää. Paljon näkee tuollakin vaeltajia jotka ovat yksin liikenteessä, minä en yksin tuonne turvallisuussyistä lähtisi. Sairastuminen tunturissa yksin ei ole pikkujuttu, varsinkin alueella, jossa puhelimet ei kuulu.

Nyt kuitenkin turvallisesti kotona, seuraavia haasteita odotellessa,


 7.4.2015  Savon Raketti

perjantai 1. elokuuta 2014

26.7.2014 NUTS Pallas – Hetta Trail Ultra 55km



Reissussa Savon Raketti tällä kertaa Tariuksen kanssa, Leif Jokmoksonin urakoidessa Sveitsissä Eiger Ultraa ja muiden laiskotellessa kesämökeillään.

Myöhään perjantai-iltana saavuttiin autolla Särkijärven majoille, josta varattu majoitus koko seuraavaksi viikoksikin, tarkoituksena vetäistä ensin lauantaina Pallas-Hetta 55km polkujuoksu, sitten vaellella tuntureilla päiväretkiä viikko ja lopuksi heittää vielä kaupanpäälle tunturisuunnistus yhdessä parisarjassa (2 x n. 18km/850m nousua).

Lauantaina ajeltiin sitten autolla Hettaan, kuitattiin kamat, ja järkkäreiden bussikuljetuksella kohti Pallashotellia, jossa oli koitoksen lähtöpiste. Pallaksella oli aikaa vielä tehdä lisätankkausta aamun pasta-aterian seuraksi yhdellä juustosämpylällä, ja tavata myös vanhoja tuttuja ennen starttia, joka tapahtui kello 16 torven töräytyksellä.

Tariuksen kanssa oli sovittu, että yhdessä mennään jos siltä tuntuu, jos toisella ei kulje, niin sitten erikseen. Alun 3 km nousuun sauvottiin rauhakseen kävellen, turha vedellä hapoille heti alkumetreillä. Ylhäällä hetken pysähdys ja maisemien ihailu takamaastoon, ja toteamus, että lähes peränpitäjiä oltiin letkassa. Tarkoitus ei ollutkaan mitään kieli vyön alla kisaa vetää, vaan nautiskella hölköttelystä ja ihailla maisemia.
Vuorossa olikin sitten pitkä alamäkiosuus, jota lähdin luukuttamaan ihan eri vaihteella, oikeastaan niin kovaa kuin louhikkoisella polulla uskalsi. Meno oli kuitenkin kevyttä, kun kokemusta epätasaiseen alustaan on paljon, niin ei tarvitse paljon askellusta jännittää.

Ensimmäiset 20 kilometriä taittui ihan mukavasti, nestettä kului ihan kohtuullisesti, mutta juurikaan muuta ei tarvinnut suuhun tunkea hyvän etukäteistankkauksen ansiosta. Lämmin keli tuntui kuitenkin luissa ja ytimissä, ja Hannukurussa tuli käytyä vilvoittelemassa järvessä, vaikka mäkärät ja hyttyset alkoivat pikkuhiljaa kiusaamaan tuulen tyynnyttyä. Tässä vaiheessa myös Tariuksella alkoi olla ongelmia nesteen imeytymisen suhteen, edes suolatabletit ei asiaa tällä kertaa helpottanut. Itselläni ei ongelmia ollut, mutta vauhdin hiipuminen seuraavaksi 20 kilometrin ajaksi ei minuakaan haitannut, pääsin paremmin nauttimaan maisemista, mikä oli minulla tämän retken päätarkoituskin.

Tariuksen olotila paheni kilometri kilometriltä kun nesteetkään ei sisuksiin uponnut, mutta sitkeästi vaan eteenpäin raahustettiin. Pyhäkerolle nousu oli Tariukselle todella vaikea, mutta niin vaan ylös päästiin. Olin jo aiemmin varoittanut, että Pyhäkeron jälkeen aion Tariuksen hylätä, koska minulla hyttyset, joita ilta toi enenemässä määrin tulleessaan, aiheuttaa minulle pahimmat ongelmat. Olen niiden pistoille allerginen, jo muutama pisto aiheuttaa koko kropassa sietämättömän kutinan. Niinpä 40 kilometrin jälkeen Tarius jäi köpöttelemään hiljakseen eteenpäin, ja katseli hetken minun kaukaisuuteen katoavia kantapäitäni. Minä löin pökköä pesään oikein kunnolla karistaakseni itikat kannoiltani ja viimeiset 15 kilometriä luukutin niin kovaa, että pelotti kestänkö sillä vauhdilla maaliin asti.

Viimeinen huolto oli 10 kilometriä ennen maalia, siinä pysähdyin vain nopeasti mäkäräparven keskelle täyttämään yhden pienen juomapullon varmuuden vuoksi, jos juomarakko tyhjenee kesken. Loppu olikin sitten tylsää tiejuoksua. Pakko oli vaan pitää reipasta tahtia yllä, yhdessä jyrkemmässä ylämäessä heitin hetkeksi kävelyksi, sen jälkeen oli tosi kankea olo ja vaikea siirtyä takaisin juoksuun. Tästä viisastuneena loput ylämäetkin meni juosten, onneksi niitä ei juurikaan ollut, koko viimeinen 15 kilometriähän oli lähes pelkkää alamäkeä ja tasaista.

Hieman turhan kovaa tuli vedettyä loppu, mutta alun hidastelun jälkeen totesin, että 10 tunnin alitus olisi kuitenkin vielä mahdollinen, joten tuli sitten luukutettua maaliin asti ajassa 9h44min. Tarius raahusti maaliin yli tunnin perässä, joten aika iso ero repesi tuolla viimeisellä 15 kilometrillä.

Taas yksi polkureippailu takana, hieno oli kokemus ja nyt palautellaan ja odotellaan tunturisuunnistuksen rääkkiä samoissa maisemissa.

Kiitokset järjestäjille taas kerran, poluilla tavataan!

Retkellä mukana:
Salomon Speed Cross 3
Gococo kompressiosukat, urheiluteipit kantapäiden yli estämään hiertymiä.
Ohuet juoksutrikoot
Ullmax bokserit, nivusiin valkovaseelinia estämään hiertymiä
PiPon tekninen edustus t-paita, kainalot ja hartiat valkovaseliini.
Buffi (suurimman osan matkasta ranteen ympärillä)
Garmin Fenix
McKinley Fraser 35 reppu (pienemmälläkin pärjäisi, mutta tämä reppu on selässä myös pitemmissä kisoissa)
2kpl 100g  Maxim geeliä, joista käytin toisen
2 pientä juustosämpylää, joista söin toisen
Sipsejä, joita söin kourallisen
Pari energiapatukkaa, jäi syömättä
6 litraa Squeezy Energi Forti juomaa (3 litran juomarakko, jonka täytin kerran matkalla)
Suolatabletteja kului n. 10kpl
GoreTex -takki
Pakolliset varusteet (EA yms.)

Savon Raketti


Tariuksen versio reissusta:

Keli muiden mielestä mahtava, itsellä pelko jo alusta saakka liian lämpimän kelin suhteen. Alku reippaasti kävellen ylös, sitten nautiskelujuoksua alaspäin. Tässä vaiheessa pohdin, oliko sittenkään fiksua lähteä kivikkoon paljasjalkakengin. Hyvältä kuitenkin tuntui, tossu nousi ihan mukavasti ja matka taittui. Juoma repussa oli aavistuksen tuhtia, joten valtaosin lipittelin vettä pullosta.  Lumikeron päällä isäntä pakotti pysähtymään, olin ottanut hänen juotavan jogurtin (tanskalaista, perkele) mukaan ja siemaisin siitä piristettä. Rinnettä alas hölkätessä totesin, että pieleen meni. alhaalla purossa vesitäydennys ja tollona vetäisin kylmää vettä reilusti mahaan. Siihen loppui nautinto tuolla reissulla. Kuumuus kiusasi jo itsestäänkin, mutta vatsakrampit estivät kaiken mahaan laittamisen. Yritin väliin oksentaakin, muttei sieltä mitään tullut. 

Seuraavien tuntien aikana toistui sama kaava: nielen jotakin, seuraavat 15 min kramppaa vatsa. Yritä siinä sitten edetä. Jossakin Tappurin reunoilla viimein tajusin: älä laita mitään suuhun. Onneksi ilta viileni ja puroissa pystyi jäähdyttelemään. Kävelemään pystyi, mutta juoksu oli nounou. Kivut helpotti kun ei väkisin yrittänyt syödä/juoda. Energiat kuitenkin niin loppu, että Pyhäkeron nousu oli tuskaa, pulssi pomppasi heti, kun nousu jyrkkeni. Kaikki loppuu aikanaan, tässä vaiheessa keskityin pääsemään huoltopisteelle, jossa ajattelin jättää leikin kesken. Alamäessä alkoi vielä vanha polvivaiva kiusata, eikä särkylääkkeen otto ollut mahdollista, siis sivuttain könkäten jyrkkä osuus alas. Huoltopiste oli kansoitettu hyttysillä, kyselin kyytiä pois, totesivat, että 1-2 h kuluttua. Hetken pohdin ja puin lisää vaatetta suojaksi. Sitten paloi käämi ja läksin kävelemään kohti kisakeskusta, huikkasin, että poimikaa kyytiin matkalta… 1,5 km ennen maalia porukka meni ohi, silloin en enää kyytiin hypännyt.  Maaliin selvisin, kun oivalsin, että vettä ja urheilujuomaa voi purskuttaa suussa nielemättä, antoi aina hetkeksi paremman fiiliksen. Vielä seuraavana aamunakaan ei isoja määriä voinut vatsaan laittaa, mutta pikku hiljaa parempi. Reissun opetus: Varo ulkolaisia jogurtteja!

Varusteet:
Jalassa asicsin nilkkapituiset juoksusukat ja Inovin Baregrip paljasjalkamaastokengät. Pisin reissu noilla kengillä ja ehdottoman kivikkoisin. Hyvin jalkapohjat hierottu, muttei mitään ongelmia (pottuvarpaan sisäpinnalla valmiiksi compeed, koska kenkäkin kuluu siitä puhki 3-400 km juoksulla. valkovaseliinia reilusti joka puolelle.
Päällä asicsin juoksushortsit ja PiPon tekninen paita, shock absorber-juoksuliivit, Ullmax tekniset alushousut.
Repussa varalla trikoot ja pitkähihainen tekninen paita, vaihtosukat.
eväinä metwurstisämpylä, merisuolasipsejä, Maximin energiageelejä ja pari jotakin patukkaa, ainut, jota ehdin maistaa oli tuo Vitalinean juotava jogurtti ja kielenkärjellinen geeliä.
Ea-kamat, suolatabletteja ja hippunen merisuolaa. 8 tbl otin, mutta ei apua
juomana Squeezyn forti-drink, johon sekaan hunajaa ja Soda-Stream-kokisuutetta (testattu, toimii, mutta nyt aavistuksen vahva seos keliin nähden) varatäyttökin olisi ollut, yleensä uppoaa hyvin, nyt 20 km kohdalla vielä 3/4 jäljellä, täytin vedellä, mutta eihän sitä lopussa enää mennyt juurikaan.
Sipsejä kokeilin Hannukurussa, ½ lastua sain alas, loput annoin Savon Raketille.


Tarius

torstai 31. heinäkuuta 2014

EIGER ULTRA TRAIL 101 km, +/- 6700 m, aikaraja 28 h

Grindelwald 19.-20.7.2014

Kisapaikalle saavuimme torstai-iltapäivänä 17.7 ja majoittauduimme mukavaan 70 neliön huoneistoon alppimajassa. Sijainti n. 300 m kisakeskuksesta ylärinteen puolella. Kahdelle isommalle lapselle oma makuuhuone ja pienin pötköttämään aikuisten makuuhuoneeseen omaan lastensänkyyn. Lisäksi huoneisto käsitti olohuoneen täysin varustetulla avokeittiöllä, sekä wc/suihku-osaston. Olosuhteet kisaan valmistautumiseen paikkakunnalla olivat siis kohdillaan.

Perjantaina aamutoimien jälkeen kisakeskukseen ilmoittautumaan ja tarkastuttamaan pakolliset varusteet. Hyväksytyn suorituksen jälkeen vielä kyselyt järjestäjiltä geelien ja patukoiden käytöstä. Osassa kisoista kun on ollut tapana rajoittaa jaettavien tuotteiden nauttiminen vain huoltopisteisiin. Täällä kuitenkin luvattiin, että geelejä ja patukoita saa ottaa mukaan matkalle nautittavaksi huoltopisteiden välillä. Enää oli jäljellä kisailijoille tarjottavan pastasatsin tunkeminen kitusiin ennen paluuta kämpille lepäilemään ja valmistautumaan illan infotilaisuuteen (klo 19.30-20.15). Infossa esitettiin perushuttua juomisen tärkeydestä (luvassa oli päivälle +30 astetta ilman pilviä ja yöllekin alimmillaan +16 astetta) ja mahdollisten ukkoskuurojen vaaroista. Ei mitään uutta, mitä ei maalaisjärjellä olisi muutenkin tajunnut tehdä. Infosta taas kämpille ja yrittämään unta palloon. Nukahtaminen sujui yllättävän helposti muutaman huonompiunisen yön jälkeen.

Herätys oli säädetty kolmeksi, mutta yrityksistä huolimatta uni ei enää kahden jälkeen maittanut. Koska väkisinmakaaminen on rikos, päätin nousta aamupalalle ja valmistella varusteet kaikessa rauhassa. Vaimokaan ei saanut unta vaan nousi seuraamaan jalkojen, peukaloiden ja nännien teippausta ennen juoksuvaatteiden pukemista. Vielä hieman vaseliinia nivusiin varmuuden maksimoimiseksi. Pakolliset tarvikkeet reppuun, juomat pulloihin ja matkalla jatkuvasti tarvittavat varusteet (pari geeliä, wc-paperi, burana, vaseliini, varapatterit, lippis, aurinkolasit, yms.) repun etupussukkaan mahan päälle. Pieni 20 minuutin lepohetki sohvalla vielä ennen lähtöpaikalle lähtöä klo 03.50. Otsalamppu päähän ja mukaan vielä järjestäjiltä saatuun muovipussiin pakatut vaihtovarusteet toimitettavaksi 53 km huoltopisteeseen mahdollista tarvetta varten.

Lähtöpaikalla varustepussin luovutus ja istuskelua nurmikolla lähdön hetkeä odotellen ja kävelysauvoja hipelöiden. Osa kilpailijoista oli pukeutunut tuulitakkiin ja pitkiin juoksutrikoisiin, mutta itse tarkenin hyvin t-paidassa ja lyhyissä, reiden peittävissä, trikoissa. Startti takarivistä klo 04.30. Mukana 603 juoksijaa, joista 95 naisia.

Startti varovaisella vauhdilla, koska oltiin kuitenkin tuhannessa metrissä ja noustaisiin heti paukusta ensimmäisen 13 km aikana n. 2150 metriin. 1,5 km:n kohdalla oli kapea silta, joka pysäytti porukan jonottamaan ylipääsyä. Saavuin paikalle viimeisten joukossa ja otin kusikikan käyttöön. Vedet pellon reunaan ja paluu jonoon huomattavasti paremmille jonotuspaikoille. Tästä edettiin sitten kiltisti jonomuodostelmassa kohti ensimmäistä tankkausasemaa 7,7 km kohdalle.

Valkeus oli koittanut jo ensimmäisen tunnin jälkeen, joten korvasin otsalampun lippiksellä. Huoltopisteellä patukkaa huuleen, perään pari mukia juomaa ja takaisin radalle. Tässä vaiheessa kävi selväksi, että isommalle asialle saattaisi olla kohta tarvetta. Puurajan yläpuolella paikkoja kakkosen hoitoon on kuitenkin rajoitetusti, varsinkin jos ei halua aktista kauhean julkista. Rinteet polun molemmin puolin olivat varsin jyrkkiä ja rajoittivat mahdollisuutta poistua jonosta takavasemmalle. Päätin yrittää kestää vielä jonkin matkaa. Noin tunnin pakaroiden puristelun jälkeen lähestyimme Firstin hissiasemaa (13,4 km), jossa oli avoinna oleva wc ja selkeää vajausta varakaapelin määrässä. Ripeä kaapelin lasku ja paluu takaisin radalle. Edessä laskeutuminen (-550 m) köysiradan alemman hissiaseman tankkauspisteelle (Bort 17,4 km) ja nousu takaisin Firstiin (22,7 km), jossa taas tankattiin. Molempiin suuntiin maasto oli varsin jyrkkää. Tankkaussatsiksi muodostui pari mukillista nestettä (cola/urheilujuoma) ja geeli. Lisäksi vaihtuvista valikoimista banaania ja/tai sipsejä. Tähän mennessä meno oli ollut helppoa eikä ongelmia ollut havaittavissa. Baanakin oli tänne asti isoa hyväpintaista polkua tai tietä.

Pienen nousupätkän jälkeen pudottelimme 300 m alas 30,1 km tankkauspisteelle, josta alkoi tiukka nousu kohti reitin korkeinta kohtaa (Faulhorn 33,1 km, 2680 m). Tähän kohtaan sattui heikko hetki ja meno tuntui hyytyvän. Samalla polku muuttui pienemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Meno sekä ala- että ylämäkeen hidastui. Aikamarginaali cut-off aikoihin liikkui tunnin molemmin puolin ja epäilys reitin suorittamisesta hyväksytysti hiipi mieleen. Maisemat ylhäältä olivat Alpeille tyypillisesti varsin upeita. Harmittavasti matkaa piti kuitenkin jatkaa.

Faulhornista alkoi n. 20 km:n ja 2000 m:n pudotus alas Burglauenenia (53 km) kohti, missä odotti iso huoltopiste vaihtovarustepusseineen. Matkalle sattui toki muutama pieni kinkama ylöspäinkin, sekä kaksi tankkausasemaa. Reitti oli tässä vaiheessa varsin teknistä ja yritin vain välttää nilkkojen nyrjähdyksiä sekä kaatumisia. Lähestyttäessä Burglauenenia tuli mietittyä hallittua keskeytystä, koska kyseiseltä paikalta oli vain muutama kilometri maantietä pitkin maalipaikalle. Henkinen selkäranka notkui ajatellessa jo koettuja heikkoja hetkiä matkan varrella ja jäljellä olevan matkan pituutta. Heikoista hetkistä huolimatta saapuessani Burglaueneniin oli ”hyvää” kertynyt n. 2,5 tuntia.

Huoltopisteellä poistin kiven kengästä ja nakkasin varustepussin avaamatta maalipaikalle toimitettavaksi. Mukavan taustamusiikin innoittamana paneuduin asfaltille makuulle nauttimaan pari mukillista colaa ja elvyttämään jalkoja. Unohdin keskeyttämisen ja päätin kuitenkin nauttia koko rahalla, kun oli tännekin asti matkustettu. Takaisin baanalle ja soitto vaimolle ilmoittaakseni arvion saapumisesta maaliin. Samalla puhelinta räplätessä missasin kuitenkin risteyksen, jossa 101 km reitti erkani 51 km reitistä. Puhelun loputtua ihmettelin, kuinka reitti jatkui mielestäni väärään suuntaan vuoren juurella. Nopea tarkastus reittikartasta ja turkkilaiset kiroukset ilmoille. U-käännös ja paluu n. 700 m päähän reittien risteykseen. Hyvin oli merkattu, mutta miehet kun ei pysty tekemään kahta asiaa kerrallaan. Hieman pidemmän lepohetken ja eksymisen ansiosta yli 2,5 tunnin ”hyvä” kutistui n. 1 h 50 minuuttiin.

Nyt saavuttiin reittipisteisiin (Wengen, Männlichen, Kleine Scheidegg), joissa olin aikaisemmilla matkoillani Sveitsissä vieraillut. Tosin matkaa ei nyt taitettu tuttuja polkuja käyttäen. Tutuista huoltopisteistä  ja ilmeisesti pidemmästä lepohetkestä innostuneena ja eksymisestä vittuuntuneena pistin pökköä pesään. Männlicheniin (67,8 km) saavuttaessa ”hyvää” oli taas n. 2,5 tuntia. 1000 m:n nousu Wengenistä Männlicheniin tuntui toki raskaalta ja polku oli taas muuttunut hyvin tekniseksi. Täältä jatkettiin aluksi mukavasti juostavaa alamäkeä n. 4 km kohti Kleine Scheideggia (77,8 km). Välin pääosa oli kuitenkin ylös/alas kiipeilyä hämärän laskeutuessa ja tarvetta otsalampulle tuli n. 70 km:n kohdalla. Wengenissä yllätti lisäksi matkan ainoa sadekuuro, jonka aikana ehdin juuri pukea gore-tex takin päälle riisuakseni sen heti 100 m:n päässä.

Kleine Sheideggin tankkausasemalta vielä n. 300 m nousua ja sitten pudottelua 1250 m kohti 90 km: merkkipaalua. Näissä maisemissa alkoi takki olla jo aika tyhjä eikä vauhdin hurmaa enää ollut nähtävissä. Matkalla alas lampun patterit alkoivat hyytyä ja homma meni hämäräksi. Se tosin lisäsi vain vauhtia, kun ei nähnyt kaikkia kiviä huonokulkuisella polulla. Lopulta oli pakko vaihtaa paristot ja hiljentää vauhtia. Mäen alle päästyä oli edessä enää n. 1000 m nousua ja saman verran laskua ennen maalia. ”Hyvä” oli kasvanut vähitellen matkan aikana ja tässä vaiheessa ei enää tarvinnut pelätä ulosliputusta. Tästä syystä paineita vauhdin lisäämiselle ei ollut. Viimeinen kymppi sujuikin pääosin ”nautiskellen” ja kanssakilpailijoiden kanssa jutellen. Asiaa auttoi viimeisten 6 km:n taittaminen pääosin alamäkeen autotietä pitkin. Alamäki oli kuitenkin sen verran jyrkkä, ettei väsyneillä jaloilla tehnyt mieli juosta, vaan pistelin eteenpäin kävellen.

Maaliin saavuin klo 05.10 ja loppuajaksi tuli 24 h 40 min 43,3 s. Haaveissa ollut minimitavoite vuorokauden alittamisesta jäi toteutumatta, mutta sitähän voi yrittää taas uudestaan 2015. Aikarajat matkan varrella tuntuivat aluksi tiukoilta, mutta matkan edetessä oli niihin ilmeisesti jätetty lisää pelivaraa. Lopulta ”hyvää” jäi 3 h 20 min. Hieman reippaammin kuin Trans Gran Canarialla 2013 (119 km:n aikarajana 30 h, josta jäi käyttämättä 16 minuuttia)

Pieni lepohetki asfaltilla maaten ja juomaa nauttien, jonka jälkeen majapaikkaan pötköttämään. Pari tuntia kieriskelyä sängyssä ennen ponkaisua kohti uutta päivää. Ruoka alkoi maittaa vasta sunnuntai-illalla ja lasten ravintola-annosten jämät tekivät hyvin kauppansa Interlakenin turistikierroksella. Maanantaina mentiin sitten jo täysillä lasten kanssa portaita ja mäkiä ylös alas.

Ainoina vaurioina reissusta oli kolme tuhoutunutta varpaankynttä, jotka potkin mustaksi jonkun polulle asettamiin kiviin. Muina muistoina saatiin komia FINISHER t-paita ja Eigerin kivestä valmistettu mitali.

Mukava reissu ja hyvin järjestetty tapahtuma. Suosittelen lämpimästi.

Leif Jokmokson

Devil Hill Wanderers

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kickspark-maraton 3.2.2014

Ja mistä näitä ideoita aina kumpuaa...no tämä lähti siitä, kun hiihtokelit oli ja meni, ja järven jään pinta ei ihan kestä retkiluistimia. Eli kaksi potkukelkkaa menneellä viikolla tuli raahattua jäälle ja Tariuksen kanssa kokeilemaan. Eslan perinnekelkka T6 toimi ihan hyvin, mutta pieni ja vanha lastenkelkka ei liikkunut mihinkään. Mistäpä toinen kelkka tähän hätään? Kaupasta voisi löytyä perinnemalleja, viikonloppu tulossa, eli kicksparkia ei ehdi mistään tilata. Silloin päähän pälkähti, että kikkari-guru Markku Levänen asustelee Varkaudessa. Eli viestä siihen suuntaan ja perjantai-illaksi kikkari lainaan ja kympin testilenkki järvellä, toimii!
Kelkka piti palauttaa vielä vuorokaudeksi MM-kisamittelöihin, mutta kaupat tuli kelkasta tehtyä ja lauantai-iltana hain sen sitten takaisin. Mutta tämä maraton idea iski tuon kympin testilenkin jälkeen, kun kerran kymppi meni kevyesti ilman selän kiukuttelua ja jaloissakaan ei tuntunut missään, niin perskules, kyllä sitä nyt aina yks nelikakkonen huitastaan menemään!



Eli sunnuntaiaamuna aamiainen naamariin ja menoksi. Tarius ei jaksanut herätä niin aikaisin ja sillä oli muutenkin hieman eri treeniajatukset, joten itsekseni lähdin paahtamaan jäälle. Keli oli mukava, ihan karvan verran miinuksella, ja kevyttä pakkaslunta tihutti hiljakseen. Jää oli röpelöinen, mutta haittasi oikeasti kelkkailua vain harvoin paikoin.

Ensimmäinen 12km taittui mukavasti noin tunnissa, hieman kevyt vastatuuli hidasti menoa paluumatkalla. Kotirannassa kävin hörppäämässä huikan kokista ja nappasin Tariuksen matkaan. Tässä vaiheessa Tarius hyppäsi kicksparkin puikkoihin ja minä vetelin välillä T6:lla. 17km kohdalla Tarius hylkäsi kelkan vastarannan pusikkoon ja jatkoi juosten, minä vaihdoin T6:n takaisin kicksparkiin ja jatkoin taas yksin taivallusta. Treffit sovittiin 1,5 tunnin kuluttua samaan paikkaan. 21,1km väliaikakin tuli ikuistettua:


Ja matka jatkui. kurvasin taas kotia kohti ja 25 kohdilla tuli käytyä välitankkauksella, kokista ja yksi energiapatukka huuleen, yläkroppaan kuivat vaatteet ja matka jatkui.


Tästä matka jatkuikin sitten pienen mutkan kautta kohti treffejä, kyllähän se toivo naisseurasta piristää näitäkin rientoja. Tarius osui treffipaikalle aika tarkalleen samaan aikaa, eli ajoitus taas kohdillaan ja 32km takana. Tässä vaiheessa pieni valokuvaustauko, pitihän nyt ottaa pari kikkailukuvaakin, mutta eihän noista poseeraamalla mitään tule....karmeita "mummo kikkailee" otoksia...



Ja sitten enää loppukiri mutkitellen kotia kohti viimeinen kymppi. Sopivasti kierrellen ja kaarrellen sain gps:n näyttämään kotirannassa 42.2km, eli maraton heitetty ajassa 3:45. Olihan se aina juoksua helpompaa, sykkeet pyöri nätisti pk-alueella, olo ihan virkeä pientä selkäjumia lukuunottamatta. Ehkäpä ensikerralla sitten satanen...no jos ei kumminkaan... :-)


2.3.2014 Savon Raketti

tiistai 7. tammikuuta 2014

Loppiaisrogaining 6.1.2014

Luvassa oli taas 8 tuntia rämpimistä, tällä kertaa Sipoonkorven vaativissa maastoissa.

Valmistautuminen asiaankuuluvine etukäteistankkauksineen tähän harjoituskilpailuun sujui totuttuun tapaan rutiinilla.

Kartat saatiin klo 10, tällä kertaa jätin reittisuunnittelun lähes kokonaan Tariuksen huoleksi ja itse vain tyydyin heittämään vierestä pieniä kommentteja.

Reppu selkään 3 litran juomarakolla, geeleillä ja patukoilla, sekä tietysti pakollisilla varusteilla varustettuna, ja lähtölaukauksen säestämänä matkaan kello 11.

Ensimmäinen rastiväli pari kilometriä maantien laitaa jolkotellen sujui rauhallisen leppoisasti ilman mitään ennusmerkkejä tulevista ongelmista. Heti ykkösen jälkeen, kun piti lähteä kiipeämään metsäistä mäen rinnettä ylös, ensimmäiset tuntemukset tuli yllättävän pahan hengästymisen merkeissä. Tässä vaiheessa en vielä huolestunut, kun yleensäkin minulla tuo ensimmäinen tunti on aika kankeaa. Suunnistus sujui mainiosti yhtä pientä pummia (rasti 42) lukuun ottamatta, juoksu sen sijaan ei ottanut helpottuakseen.

Matka jatkui rauhakseen jolkotellen, rastilla 57 harjoiteltiin uintiliikkeitä leveässä purossa, kun Tariuksen alta katkesi siltana ollut puunrunko ja minullakaan ei kovaa maata löytynyt puron pohjamudasta.

Olotila ei vaan helpottunut ja matkanteko meni lähes kokonaan kävelyksi. Rastilla 43, 3,5 tunnin taivalluksen jälkeen totesin jo Tariukselle, että minulla alkaa olla mitta täynnä. Pienikin yritys nostaa vauhtia juoksulle johti silmissä mustenemiseen. Kuin tilauksesta meidät ohitti jo ties kuinka monennen kerran Tyykikylän kolmen hengen porukka, jolloin potkaisin Tariusta persuuksille ja sanoin, että nyt anna mennä kun juoksu kerran kulkee ja Tarius adoptoitui Tyykikylän porukan matkaan.

Minä löin jarrut päälle, vaihdoin yläkroppaan kuivan paidan ja goretex-takin repusta, otsalamppu vielä valmiiksi päähän ja lähdin talsimaan rauhakseen kisakeskusta kohti. Seuraavan rastin (33) kävin vielä hakemassa, mutta totesin, että nyt riittää rastienkin haku. Polkuja pitkin Bakunkärrs träsketin pohjoispuolitse kohti Sotunkia. Tässä vaiheessa, kun alkoi jo olla pilkkopimeää, teki epämääräinen peruskartan tekelekin tepposet ja alkoi sekoilu poluissa ja teissä. Nybyggetin tienoilla jolkottelin uudenkarheaa tietä myöten tietämättä tarkkaan missä olen. Oletin, että tietä ei edes ole kartalla. Luulin pääseväni sitä myöten Nybyggettiin menevälle tielle, mutta tie kurvasi niin rajusti väärään suuntaan, että päätin kääntyä ympäri ja kokeilla toista suuntaa. Vastaan tuli yksi joukkue, joka oli yhtä hukassa kuin minäkin. Hetken pähkäiltiin yhdessä mutta mihinkään järkevään tulokseen ei päästy sijainnista. Seisoskelimme talon numero 16 kohdalla, itsekin kartta-alan ammattilaisen mietin, että osoitenumero 16 pitäisi olla 160 metriä tien alkupisteestä. Jälkeenpäin mittailin kansalaisen karttapaikalta, että ko. talo sijaitsi n. 620 metriä tien alkupisteestä, miksi näin, sitä en ymmärrä. Samalla tätä selvittäessä tajusin, että olin kääntynyt ympäri 200 metriä ennen risteystä, josta olisin päässyt suoraan takaisin Hakunilaan kisakeskukseen. Matka kuitenkin jatkui ja nappasin ensimmäisen tieltä poikkeavan polun joka lähti länteen kohti kisakeskusta. Melkein heti tuli risteys jossa oli viitat ”Kalkkiruukki 1,3km" ja toiseen suuntaan pari muuta paikannimeä. Yksikään kolmesta ei ollut tuttuja nimiä ja kartalta niitä ei löytynyt. Kalkkiruukin suunta tuntui parhaalta jä lähdin talsimaan siihen suuntaan. Alkoi jo itseäkin huvittaa tämä sekoilu ja taisin jo ääneenkin hieman naureskella. Vajaan kilometrin päässä tuli uusi risteys, jossa viitta ”luontopolku” molempiin suuntiin ja ”Kalkkiruukki laavu 0,5km” pohjoiseen päin. Päätin suunnata laavua kohti siinä toivossa, että siellä löytyisi lisää viittoja jotka kuulostaisivat hieman tutummilta, edelleenkään en tiennyt yhtään missä olin. Tämäkin polku sitten katosi harvennettujen puunrunkojen alle ja laavuakaan en koskaan löytänyt. Tovin kuluttua päädyin taas jollekin polulle, jota suuntasin kohti länttä.

(Jälkeenpäin, kun selvisi missä olin seikkaillut, en enää ihmetellyt miksen saanut kartalta sijaintiani kiinni. Yhtäkään noista poluista ei ollut kartalla...)

 Vihdoin törmäsin pellon reunaan ja sen toisella puolen pilkotti valoakin talon ikkunasta. Suuntasin taloon johtavalle tielle ja sitä pari sataa metriä taivallettuani vihdoin tajusin kartalta missä olen. Rasti 56 olisi ollut ihan vieressä tyrkyllä, mutta ei enää kiinnostanut rämpiminen.  Tässä vaiheessa olin viettänyt metsässä aikaa n. 5h40min ja olokin alkoi vihdoin helpottua. Loppumatka sujuikin sitten taas juoksujalkaa teitä pitkin kisakeskukseen, aikaa vierähti kaiken kaikkiaan n. 6h15min ja kilometrejä kertyi gps:ään 33.3.

Sitten vaan odottelua, Tariuskin saapui lopulta onnellisesti maaliin lähes koko 8 tuntia käytettynä ja teki ihan kelpo suorituksen.

Tietysti harmitti tuo huono olo ja matkanteon katkeaminen.  Mutta taas kerran hyvä muistutus siitä, että jos energiat ei jostain syystä imeydy, niin rauhakseen vaan eteenpäin, jossain vaiheessa se olotilakin kohenee. Jos kyseessä olisi ollut 24 tunnin kisa, niin edessähän olisi ollut vielä 18 mukavaa tuntia!


7.1.2014 Savon raketti

Savon Raketin reitti

Tariuksen reitti

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Mammuttihiihto 16-17.3.2012



Mistä näitä ideoita aina kumpuaa? Ei taaskaan tarvinnut kuin netistä osua silmiin otsikon mukainen tapahtuma, ja päätös lähteä mukaan oli valmis.

Kyseessä oli siis 21 tunnin umpihankihiihtorogaining, eli ympäri Sipoon korpia ja urbaanimpaa maastoa oli sijoitettu 7 rastia, joilla käyntijärjestys oli vapaa, rasteilla käynnistä sai pisteitä ja eniten pisteitä kerännyt oli voittaja.

PiPolaisista matkaan uskaltautuivat Savon Raketti, Tarius ja Leif Jokmokson. Startti tapahtui Vantaan Kuusijärveltä 6 muun urhoollisen kanssa perjantai-iltana klo 19, illan pikkuhiljaa jo hämärtyessä.

Pienen alkuräpellyksen jälkeen totesimme jo heti startissa, että muut menivät menojaan, me olimmekin päättäneet jo etukäteen rauhallisesta retkeilyvauhdista.

Ykkösrastille Mosabackaan painelimme suksilla hiihtolatuja pitkin, viimeinen kilometri jäistä metsäautotietä, jossa saimme ensituntuman hurjavauhtisiin laskuihin pimeässä, otsalamppukaan ei oikein tarpeeksi valaissut kovassa vauhdissa. Rasti löytyi helposti, ja matka jatkui kohti Talman laskettelukeskuksessa sijaitsevaa kakkosrastia.

Alkuun reipas umpihankipätkä pitkin peltoja, sitten latuja pitkin Keravan Keinukalliolle, jossa päätettiin ottaa sukset olalle ja hölkötellä teitä pitkin Talmaan. Kakkosrasti, ja pikainen päätös vaihtaa repusta lenkkarit monojen tilalle, koska seuraava väli näytti tievoittoiselta.
Tietä hölkättiin kilometrin verran, kun vastaan tuli oikeaan suuntaan menevä Porvoon rautatie. Rata näytti hyvin hiihdettävältä, joten monot takaisin ja Leifin toimiessa veturina, Tarius ja Savon Raketti joutuivat tavaravaunujen osaan 7 kilon reppuineen. Muutaman kilometrin jälkeen päästiin taas latupohjalle ja matka jatkui koilliseen kohti Borgbytä. Kolmas rasti sijaitsikin helposti ladun varrella.

Seuraavalle rastille pitikin sitten tehdä päätös suksien ja jalkojen välille, latupohjaa hiihtämällä tulisi matkaa 8km, tietä pitkin 4km. Päätettiin kokeilla oikoa, eli sukset jalassa tien penkkää pitkin. Puolet matkasta pääsikin suksilla, viimeiset 2 km oli jo sen verran urbaania Sipoon keskustaa, että meni sitten hölkäksi. Kellokin oli vierähtänyt jo lauantain puolelle, Sipoon keskusta vaikutti kohtuu hiljaiselta, vain muutama humalikko ihmetteli menoamme sukset kädessä, otsalamput päässä, reppu selässä ja karttatelineet rinnuksilla. Rasti teiden risteyksessä löytyi taas helposti, ja matka pääsi jatkumaan kohti Söderkullassa sijaitsevaa viitosrastia.

Tämä olikin sitten kaikista pisin väli n. 13km, koko matkan pääsi lykkimään parin viikon takaisen Susi-hiihdon uraa pitkin. Alkoi jo pikkuhiljaa väsymys painaa, ei niinkään fyysisesti, vaan alkoi silmäluomet tuntumaan raskailta. Matka kuitenkin taittui mukavia marssilauluja laulellessa, suosituimpina “Maan korvessa kulkevi” ja tietysti Apulantaakin viriteltiin: “Kipu lähtee huutamalla!”  Rasti löytyi taas hyvin, ja matka sai jatkua kohti kuudennetta rastia.

Päätettiin taas oikaista teitä pitkin, kun latureitti oli niin kiemurainen, eli samaa uraa takaisin ja Sipoonjoesta traktorisiltaa yli. Nyt pitikin pitää ensimmäinen isompi huoltotauko, kun Savon Raketti oli imenyt 2 litran juomarakon kuiviin. Litran varaneste rakkoon ja matka jatkui. Reitin pisin yhtenäinen tiepätkä tuntui tässä vaiheessa jo epätoivoisen pitkältä, ei huvittanut enää vaihtaa lenkkareitakaan jalkaan ja monoilla oli ikävä juosta. Niinpä päädyimme kävelytahtiin. Kilometrien talsimisen jälkeen pääsimme taas vihdoin ladulle ja matka jatkui suksien kohti Lillhagenissa sijaitsevaa rastia. Ladulta muutaman sadan metrin piston pääsimmekin muiden kilpailijoiden tekemää latua pitkin, joten taas yksi rasti lisää käytynä.

Tässä vaiheessa Savon Raketti totesi kumppaneilleen kainalossa sijainneiden hiertymien äityneen niin pahoiksi, että Hakunilan rasti sai jäädä käymättä. Päätimme siis käydä vielä lopuksi järkkäreiden “yökerho” -rastilla, joka sijaitsi sopivasti matkan varrella kohti maalia. Yökerho oli sijoitettu Viirilään Brännbergin huipulle. Sinne kiipesimme pientä upottavaa kinttupolkua pitkin, onneksi osuimme hyvin rastin kohdalle, ja siellä meitä odottikin lumeen hyvin maastoutunut ravintolarakennus (sissiteltta). Yökerhossa viivyimme tovin nautiskellen kasikymppistä saarenmaata kaakaoon sekoitettuna. Ohut vuoristoilma pakotti kuitenkin meidät varsin pian poistumaan alarinteen suuntaan. Muutaman kilometrin loppusuora kohti Kuusijärveä taittui hyvää latu-uraa pitkin, ja sitten olikin aika heittää sukset auton takakonttiin, ja todeta aikaa kuluneen 60 kilometrin yöhiihtoon 11 tuntia 38 minuuttia. Rasteilta keräsimme pisteitä saman määrän kuin voittajatiimi, meidän partiomme vain käytti aikaa reilu pari tuntia enemmän. Tuloksena siis tämän hienon tapahtuman kakkossija!


Kaiken kaikkiaan hieno reissu, suuret kiitokset järjestäjille Peräkylän Ponnistukselle. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan!