Reitti kartalla karkeasti.
Tariuksen kanssa päätettiin, että tänä vuonna yritetään
uudelleen Suomen katolle, kun viime vuonna jäi retki haaveksi huonojen
sääolosuhteiden vuoksi. Jälkiviisaana voi tietysti todeta, että olisi kait
kuitenkin pitänyt mennä viime vuonna…
Reissu alkoi jo 27.3. perjantaina matkalla kohti Rovaniemeä,
jossa kolme hiihtosuunnistuskisaa Ounasvaaran maisemissa. Tarkoitus oli
sunnuntaina viimeisen kisan jälkeen ajaa Kilpisjärvelle ja lähteä samantien
maastoon, mutta kisa-/ajomatkaväsymys vei voiton ja otettiin huone
Kilpishotellista ja päätettiin aloittaa retki aamulla. Varsinkin kun Tarius oli
kärsinyt jo flunssasta viikonlopun aikana, mutta vakuutteli olon olevan jo
parempi, jaksoihan Tarius hienosti rypistää sunnuntain Sm-erikoispitkässä
kisassa itsensä plakettisijallekin, hienosti viidenneksi.
Maanantaiaamu, aamupala hotellilla ja matkaan. Autolla
luontotalon parkkipaikalle, OACit jalkaan (127cm pitkät liukulumikengät
nousukarvoilla) ja helekutin painava ahkio minulle vetoon. Lisäksi minulla oli
kevyt reppu ja Tarjalla kevyt rinkka.
Jo ensimmäinen kilometri osoitti, että matkaan olisi
kannattanut lähteä kahdella ahkiolla, mutta kun ei sitä ollut lähtiessä käden
ulottuvilla. Ylipainava ahkio oli aika tuskainen vetää jyrkissä ylämäissä.
Sääkään ei ollut kovin kehuttava, lunta tuli vaakatasossa, sivutuulta ihan
reilusti. Tässä vaiheessa näkyvyyttä oli kuitenkin ihan reilusti, joten
uskaltauduttiin pois merkityiltä reiteiltä, suunta kohti Saarijärven tupaa,
johon matkaa oli n. 11km. Saarijärven tuvalle tehtiin matkaa rauhakseen nelisen
tuntia, ja siellä pidettiin taukoa. Harkittiin jo tässä vaiheessa tuvalle
jäämistä, ja täältä käsin oltaisiin tehty päiväretkiä, kun sää näytti jo siltä,
että Haltille ei varmaankaan päästä. Paikalle saapunut 4 hengen miesporukka
kuitenkin sai meidät toisiin ajatuksiin, etsittiin kuitenkin Lapin rauhaa, eikä
meluavaa miesseuraa. He olivat jäämässä tuvalle yöksi, joten me päädyttiin jatkamaan
matkaa.
Heti tuvalta lähdettyämme tehtiin kunnon virhe, kun oli
liikaa intoa. Oli tarkoitus lähteä Kuonjarin kämpälle itäistä reittiä, Sinne
johti kelkkasafariryhmien käyttämä keppiviitoitus, eli keppejä hangessa
pystyssä 20 metrin välein. Me innoissamme kuitenkin lähdimme pohjoiseen
seuraamaan toista viitoitusta, joka myötäili Kalottireittiä. Vastaan tuli
tanskalais-saksalainen 3 naisen seurue, jotka huomauttivat meille asiasta. He
olivat seuranneet viitoitusta olettaen sen menevän Kalottireitin kautta
lännestä Kuonjarin kämpälle. Viitoitus ei kuitenkaan koskaan kääntynyt itään
kämppää kohti, joten seurue oli kääntynyt takaisin.
Meidän matka kuitenkin jatkui eteenpäin, sen verran oli
luottamusta omiin suunnistustaitoihin, että viitoituksia ei tarvitse seurailla.
Loputtomalta tuntuva ylämäki Guonjarvarrin ja Duolljehuippujen väliseen
satulaan imi mehut kropasta aika tehokkaasti. Ylös kuitenkin päästiin ja tässä
vaiheessa viitoitus kääntyi tosiaan länteen kohti Norjaa, eikä itään kohti
Kuonjarjoen kämppää, joka oli vain noin 3 kilometrin päässä, mutta sinne olisi
pitänyt mennä jyrkän solan läpi. Arveltiin että viitoitusta tätä kautta ei ole
Kuonjariin vedetty tuon solan ja mahdollisen lumivyöryriskin vuoksi. Lisäksi
ylhäällä satulassa, n 980 metriä merenpinnasta, keli oli pahentunut todella
rajusti, näkyvyyttä pahimmillaan alle 20 metriä.
Kuvassa pientä makua olosuhteista. Hieman Tariuksen päästä oikealle voi havaita "opaskepin"....
Niinpä päätettiin jatkaa viitoitusta hiljakseen eteenpäin,
välillä piti jo toisen jäädä edelliselle kepille odottamaan, että toinen jatkaa
ja näkee seuraavan. Näin ei hukata itseämme reitiltä. Viitoitus jatkoi hetken
Norjan suuntaan, kunnes kääntyi uudelleen kohti pohjoista. Tässä vaiheessa
päättelimme, että viitoitus johtaa todennäköisesti Lossujärven kämpälle, joka
oli kuitenkin liian kaukana ottaa riski jaksetaanko kerralla sinne asti. Oli
aika tehdä päätös ”hätämajoituksesta” telttaan (no, eihän meillä mitään hätää
ollut, molemmat vielä hyvissä voimissa ja lämpiminä, mutta parempi majoittua
ajoissa, kuin räpeltää liian väsyneenä). Eli päivän 22km taivalluksen jälkeen
leiri pystyyn Aldovarrin koillispuolelle hieman tuulensuojaisempaan paikkaan.
Kenttälapiolla kaivettiin tasainen pohja teltalle hankeen, teltta pystyyn ja
sisälle makuupussien lämpimään. Iltapalaksi riisiä ja jauhelihaa, jotenkin ei
jostain syystä kummallekaan oikein ruoka maistunut. Taisi olla varoitusta siitä
mitä oli tulossa…
Teltalle pohjaa kaivettiin hankeen
Yö kului rattoisasti tuulta ja tuiskua (ja Tariuksen
kuorsausta) kuunnellessa. Minulla särki ”ahkionvetolihaksia” niin ettei saanut
nukutuksi. Kahden aikaan yöllä illan mehutankkaus teki tehtävänsä ja oli
poistuttava luontoon hetkeksi. Ulkona oli täysin tyyntä ja tähtikirkas taivas.
Tässä vaiheessa oli mieli korkealla ja Haltin valloitus vielä vilkkui silmissä.
Takaisin telttaan ja uni tuli vihdoin. Mutta osat vaihtuivat. Tariuksen olo
huononi todella rankasti, minun tietämättä asiasta mitään. Aamu saapui vihdoin
ja liikkeelle teki mieli. Pikainen suunnitelma vetää energiapatukoilla Lossun
kämpälle ja syödä siellä vasta kunnolla. Tarius oli aika vaitonainen ja valitti
ettei saanut enää nukutuksi sen jälkeen kun minä aloitin kuorsauksen. Väsyneenä
liikkuminen on kuitenkin meille ”normaalia”, olemmehan siihen tottuneet 24
tunnin kisoissa, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Teltta oli
enää purkamatta, muut tavarat oli jo pakattu ahkioon, kun Tarius istui ahkion
päälle täysin uupuneena. Tässä vaiheessa tajusin, että Influenssa oli viemässä
voiton, kysyin varovasti Tariukselta, onko hän todella noin huonossa hapessa.
Vain lyhyt myöntäminen kuului Tariuksen suusta. Tässä vaiheessa, kun lumipyry
ja tuulikin oli alkanut uudelleen, ei ollut muuta tehtävissä kuin todeta
Tariukselle, että riskejä ei oteta ja on käännyttävä takaisin. Vastaukseksi
tuli vain lyhyt nyökkäys. Sen verran piti vielä varmistaa ennen teltan purkua,
että jaksaako Tarius 11km takaisin Saarijärven kämpälle, vai pitääkö jäädä
telttaan vielä parantelemaan olotilaa. Päätettiin tsempata eteenpäin. Teltan
purku ja loppu leirin purkaminen tapahtui hiljaisuuden vallitessa, olihan
ilmassa toki pientä pettymyksen tuntua.
Influenssa vie voiton.
Hyvin Tarius jaksoikin, kämpälle palattiin samaa reittiä
kuin tullessakin. Tarius makuupussiin lepäämään ja minä puuhastelin kokkailun
ja muun parissa. Jonkun kämpälle jättämä korttipakka oli iso apu ajanviettoon,
jaksoipa Tariuskin muutaman paskahousun pelailla.
Hieman olisi houkutellut vetää vielä samana päivänä takaisin
Kilpisjärvelle, mutta Tarius toppuutteli, ettei ole oikein siinä kunnossa.
Niinpä päätettiin jäädä kämpälle ja levätä.
Päivän aikana sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista.
Todella raju pyrykeli ja huono näkyvyys oli aiheuttanut muille vielä pahempia
vaikeuksia. Ensin paikalle pölähti turistiporukka moottorikelkkasafarilla. Opas
oli eksynyt lumipyryssä väärälle tuvalle ja porstuasta kuului vaan kailotus,
että jatketaan matkaa. Tuvassa asti eivät käyneet missään vaiheessa, joten he
eivät meitä havainneet. Seurauksena oli, että tuo uljas ja upea retkeilyn
ammattilaisopas ei tajunnut edes ovenpielessä olevia ahkiota ja suksia, oletti
kämpän olevan tyhjä ja telkesi meidät sisään. Siinä pääsi pari ärräpäätä, kun
yritin puoli tuntia myöhemmin lähteä huussiin ja totesin tilanteen. Meinasin jo
potkia oven auki, mutta taskussa käsi osui monitoimityökaluun. Sillä sain
ruuvattua tuvan ikkunan auki, sitä kautta ulos ja avaamaan oven säppi. Selvittiin
siitäkin. Myöhemmin päivällä seurattiin vielä, kun pelastuslaitos ajeli kämpän
ohi kelkoillaan, kävivät evakuoimassa jonkun tunturista. Siitä mitä oli
tapahtunut, ei meillä ole tietoa.
Yö saatiin olla rauhassa, muita ei kämpälle ilmestynyt. En
kyllä yhtään ihmettele, kun keli oli mitä oli. Aamulla sää oli jo paljon
parempi, oli ilo lähteä liikkeelle, kun näkyvyyttäkin oli jo useampi kilometri.
Tariuksenkin olo oli jo paljon parempi, menohaluja oli olemattoman painoisen
rinkan kanssa paljon enemmän kuin minulla entistä painavamman ahkion kanssa,
minulle kun ladattiin lähes kaikki paino.
Oli siellä hetki hyvääkin keliä....
Matka etenikin aluksi ihan kivasti jopa maisemiakin
ihaillen, kunnes minulla alkoi pikkuhiljaa lihaskivut kasvaa ja olo heikentyä.
Oli minun vuoroni joutua influenssan kouriin. Loppumatka oli kuitenkin
pääasiassa alamäkeä ja tasaista, joten buranan voimalla tuli sinniteltyä
takaisin Kilpisjärvelle. Oli helpotus päästä autolle, kamat vaan kyytiin ja
nokka kohti kotia. Reilu 900 km tuli ajeltua parin sadan kilometrin välein kuskia
vaihdellen. Vain pari taukoa pidettiin, kun tankattiin auto ja ostettiin vähän
purtavaa. Kotiin saavuttiin vielä nippanappa saman vuorokauden puolella.
Rankka oli retki, olosuhteet tosi kovat ja kunnioitus
luonnonvoimia kohtaan taas kasvoi entisestään. Halti jäi odottamaan seuraavaa
yritystä. Ensi kerralla ei tule kyllä lähdettyä yrittämään, jos on vähänkin
pilviä ja tuulta luvassa, sateesta puhumattakaan.
Viimeinen uutinen rankoista olosuhteista tuli luettua
netistä vielä pari päivää reissun jälkeen. Norjalaiset olivat evakuoineet ihan
meidän ”naapurista” , eli tuon meidän telttayön vierestä Aldovarrin rinteeltä suomalaisen
pariskunnan keskiviikkona. Olivat kuulemma neljä päivää olleet siellä, ruuat
lopussa. Lopulta nainen oli sään parannuttua kiivennyt huipulle ja saanut yhteyden puhelimella
ja hälyttänyt apua. Mies oli löydetty hangelta makuupussissa kylmettyneenä,
mutta hengissä.
Taas yksi osoitus lisää siitä, että ei pidä aliarvioida
luonnon voimia. Meillä ei ollut oikeasti hätää missään vaiheessa, koska oikeita
ratkaisuja tehtiin oikeissa vaiheissa. Muuten olisi meilläkin voinut olla
katastrofin ainekset lähellä. Ja luonnonvoimien lisäksi pitää myös ottaa
huomioon, että oma terveyskin voi reissussa pettää. Paljon näkee tuollakin
vaeltajia jotka ovat yksin liikenteessä, minä en yksin tuonne
turvallisuussyistä lähtisi. Sairastuminen tunturissa yksin ei ole pikkujuttu,
varsinkin alueella, jossa puhelimet ei kuulu.
Nyt kuitenkin turvallisesti kotona, seuraavia haasteita
odotellessa,
7.4.2015 Savon Raketti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti